Joku puhui joskus vanhasta ja varsasta. Nyt tiedän. Kuljettiin tyttösten kanssa joen vartta. He kulkivat hyppelehtien, loikkien ja käsiään heiluttaen, nauraen ja kiljuivat äänensä käheiksi. Niin paljon kukkia. Kesä tulee ihan pian. Ei tarvita takkia, ei kurapöksyjä. Sinisten kukkien meri joen rinteessä, skilloja. Peippo, miten sen rinta liikkuu laulun tahtiin. Ojat ja veden reitit kohti jokea. ”Mamma, näetkö!”

Minullakin oli kevyt ja hyvä mieli. Mieli olisi voinut loikkia, mutta keho oli jäykkä ja kankea. Mieleen nousivat pääsiäiset vuosien takaa, mummolan lautapolut mutaisen pihan yli ja tuoreet havut rapun pielessä, valo ja alkava viherrys, keinut puuliitereissä, kevyet vaatteet. Juhlan tuntu ja lupaus kesän riemuista.

- kiitollinen

Kuulinko väärin, kysyitkö ruokavaliosta ja keskivartalolihavuudesta? Sanoisinko yleisesti vaan jotain lautasmallista. Kuulin kysymyksen ja se herätti paljon ajatuksia. Olisi ollut sanottavaa enemmän kuin siihen hetkeen mahtui. Kamppailen täman asian kanssa joka päivä ja toivon, että pääset vähemmällä. Tänä syksynä se on tullut minua vastaan toistuvasti opinnoissa. Olen kasaamassa vastauksia reilun viikon päästä olevaan tenttiin ja päätin jakaa muutaman ajatuksen Sinun kanssasi.

Mulla on toi MBO. Olen kai voittanut geenilotossa. Mulla oli ilmeisesti alttius tähän. Sitten on noita riskitekijöitä, kovan elämän jäljiltä kroppa luulee olevansa vanhempi kuin mitä kalenteri kertoo. Painoa löytyy vähän liikaa, normaalisti se ei haittaisi, mutta tuon lottovoiton vuoksi vähänkin on liikaa. Mulla on jo lääkityksiä sen verran kuin tuon metabolisen oireyhtymän diagnoosiin tarvitaan (ja pari pilleriä sivu- ja haittavaikutuksiin) vuosien lujasta ruokavalioyrittämisestä huolimatta. Uskon, että jos saisin muutaman kilon pois, niin pääsisin parista lääkkeestä eroon.

Tämän laukaisi oletettavasti usean vuoden huono nukkuminen. Se ei tietenkään ollut oma valinta tai omaa syytä... Yhdeksi syyksi mainitsevat jatkuvan stressin. Sitä on riittänyt. Mutta sitten on se juttu, että kun syö enemmän kuin kuluttaa ja ruoan laatu on mitä on enkä liikuntaharrastuksilla pääse leuhkimaan minäkään, niin tässä ollaan. Oli aika karmeaa olla harjoittelemassa osastolla, jossa oli aivoinfarktista kuntoutuvia potilaita, joilla oli samoja diagnooseja ja lääkityksiä kuin minulla. Oli pakko uskoa, että nämä jutut kannattaa ottaa tosissaan ellei halua opetella uudelleen puhumaan, kävelemään jne.

Jos sä mietit sun terveyttä tai vyötärönympärystä, niin mieti sun valintoja. Tarvittaessa tietty hakukone etsii sulle lisää tietoa metabolisesta oireyhtymästä ja valtimotaudeista. Tämän asian suhteen siitä ei muuten kannata välittää, miltä peilistä näyttää (vaikkei olisi vääristynyt kuva itsestä niin kuin eräällä). Siihen vaikuttaa mm. ryhti ja jos kiloja karisee, niin tavallaan peilikuvan tilanne pahenee, kun pääset tutustumaan siihen, miltä löysä vattanahka tuntuu ja näyttää...

Tiivistelmä: Liikunta on välttämätöntä. Kasviksia ja hedelmiä ei kai voi syödä liikaa (mutta määrää kannattaa kasvattaa vähitellen), ruokaan voi lisäillä öljyjä (kalliimmat maistuu paremmalta). Suolaa tulee syötyä liikaa. Kun syö herkkuja, niistä pitää nauttia, mutta määrää täytyy rajoittaa. Voi on herkku jota nautitaan harvoin, mutta silloin siitä nautitaan täysillä, samoin lakritsa ja suklaa. Voih.

Mutta...jotta elämä tuntuisi epäoikeudenmukaiselta elän tuon tukevasti keskivartalolihavan kanssa, jolla on kaikki veriarvot yms kunnossa. Ei merkkiäkään näistä ongelmista. ...eli onkohan toisinaan se kumpu vain merkki siitä, että ruoka on maistunut. Toisaalta eräällä tutulla on sama mahan malli ja sillä romahti joku aika sitten yhtäkkiä kunto, tuli diabetesta ja munuaisten vajaatoimintaa... Tähän liittyy niin paljon perinnöllisiä juttuja, että sun on mietittävä tätä suhteessa siihen, miten sun lähisuvun miehet (ja naiset)...

UGH

Ps. … ja tenttiin lukujen kiireissä hän nappaa lounaaksi paistettuja perunoita makkaralla vahvistettuna, eikä edes ehdi nauttia, kun on rynnättävä lukemaan lisää kovien rasvojen vaaroista! Mutta minäpä laitoinkin pannulle kohtuullisen määrän kasviöljyä. Salaattia oli lautasmallin mukaan, niinkuin saatat kuvitella. Ja kun makkaran määrä ei ollut mahdoton, niin liika proteiini ei rasita munuaisia, joten on ehkä varaa ottaa tuo tulehduskipulääke hartiakipuun. Tuli taas luettua huonossa asennossa, vaikka tuo lääke tuhoaa taas pienen palan minusta...

Elämä näyttää olevan jatkuvasti terveysvalintoja täynnä... ja lopulta kuollaan kumminkin kumminkin.

(Kuvassa on muuten puoliraaka puolukka, joka todistaa, että kypsyminen on hyvä juttu.)

Ryhmätöitä on tullut tehtyä monen porukan kanssa pääosin verkossa, mutta jokunen ryhmä on tavannut myös livenä. Olemme pistelleet toisiamme neuloilla kämmenselkään ja kyynärtaipeeseen. 💉 Opiskelukaveri otti minulta ekgn, joka oli kummasti mutkalla (mä sain hänelle käyrän, jossa mutkat olivat kohdallaan). Lääkäriinhän siitä sitten päädyin. Otettiin uusi käyrä ja todettiin, että sydän pelittää vielä. ❤ Käsienpesua on tullut treenattua, samoin hanskojen ja steriilien kamppeiden pukemista. Aseptiikan suhteen yksi asia aluksi ärsytti, useampi tyyppi lausui desinfektio -sanan jotenkin hassusti painottaen. Sitten ymmärsin ja haluan olla yhtä ärsyttävä, painotus on des-infektio – tuon sanan palasillahan onkin selvä viesti. 

Laskin päiviä siihen, kun lukkarini näyttäisi väljemmältä. No, sinä tunnet minut, joten et ylläty, että kun ne päivät tulivat, olikin jo jotain aivan muuta. Kuinka ollakaan, juuri sopivasti jostain tupsahti peruutuksen vuoksi vapautunut harjoittelupaikka, juuri sopivan pituinen pätkä. En tiennyt mitään paikasta, mutta se tuli monella tavalla sopivaan kohtaan, joten tartuin tilaisuuteen. Niinpä nyt kello soi useimpina aamuina 5.10 (kyllä, silloin on pimeää ja ihmisillä tapana nukkua) ja siitä reippaasti liikkeelle. ⏰ Seitsemään mennessä olen vaihtanut työkamppeet niskaan ja aloitan harjoittelupäivää. En tietenkään sillä osastolla, jonka harjoittelupaikka vapautui vaan sattummien summana sen rinnakkaisella osastolla.

Siellä on mahtava hoitajaporukka. Heistä iso osa on Itä-Suomesta, joten miultakin lipsahtaa taas usein ”mie”. Tämä kuukausi tätä, paljon uutta ja mielenkiintoista opittavaa. Hämmästyttävästi jostain muistin syövereistä ja ”selkäytimestä” putkahtelee asioita, toki osa asioista on opittava pois ja juurrutettava uutta tilalle, mutta kuitenkin. Kroppakin muistaa, että olen tehnyt tätä ennenkin. Harjoittelua on 8h päivässä 5 pv viikossa kuun loppuun asti. Muita opiskeluja on tässä rinnalla sillai sopivasti, ettei tylsistymään pääse (tai liikaa huilimaan).

Toisinaan väsyttää paljon, joskus vähemmän, mutta iloinen olen, että tämän mutkan elämääni sain.

Rakas päiväkirja, puhuin sinulle tauosta, levähdyspaikasta. No, totuus oli vähän toisenlainen, kuin kuvittelin. Tekemistä on ollut niin paljon, että työasioita ei juuri ole ehtinyt pohtia, joten siitä on totta tosiaan ollut taukoa. En osannut pienessä mielessäni kuvitella, mihin tipahdin. Opiskelu on erilaista kuin joskus vuosikymmeniä sitten, kun tätä samaa polkua kompuroin. Olen käynyt sairaanhoitajakoulun lähes kolme vuosikymmentä sitten. Nyt päätin saattaa tiedot ja osaamisen ajan tasalle. Tuntui, etten voi sanoa itseäni sairaanhoitajaksi, kun en ole sitä työtä tehnyt vaikka nimi Valviran rekisteristä löytyykin.

Pyrin suorittamaan amk-tasoista sairaanhoitajatutkintoa ja tässä sitä nyt pyristellään. Opsikelijalta odotetaan vahvaa motivaatiota ja itse ohjautuvuutta. Opettaja totesi, että te opitte erilaisia asioita eri tahtiin riippuen siitä, kuinka paljon teette töitä. Luulen, että hän tarkoitti opiskelua, vaikka monet näyttävät käyvän säännöllisesti töissä ja opiskelevan samalla.

Opiskelu on verkkokursseja, etä opiskelua ja ryhmätöitä ihmisten kanssa, joita en kenties tule koskaan livenä näkemään. Läsnäolo-opetustakin on, mutta ei kovin paljon ja yleensä aina verkko-opetukseen yhdistettynä. Muunto-opiskelijana putkahtelen milloin mihinkin ryhmään, kuljen tänä syksynä pätkiä viiden eri ryhmän mukana. Tietokone on tullut tutuksi ja näpäimistö kulunut käytössä. Käytännön taitojen treenaus jää pitkälti harjoittelujen varaan jo nyt ja ilmeisesti sitä suuntausta tullaan jatkossa vielä vahvistamaan.

Paljon on muuttunut, mutta tuttuakin on tullut vastaan. Kyllä tämä tästä - hiljalleen?

Ja mihin sitten... Ei vielä mihinkään. Kohta, kohta saan tietää lisää siitä, mitä olen valinnut, mihin olen menossa. Opiskelu alkaa ylihuomenna. Tiedän, luotan, että minua tuupitaan oikeaan suuntaan, en vain tiedä sitä vielä. Joitain vinkkejä taitaisi jo olla saatavilla. Voisi ruveta metsästämään tenttikirjoja ja taustamateriaaleja.

Mutta olen tässä välissä. Voisin ehkä hetken vain olla... Se oleminen vaan ei oikein ole mun juttu. Siinä en ole hyvä, en ole paljon treenaillut.

Miten ulos bussista kantamuksen kanssa? No, varovasti tietenkin. Liikkeelle vasta bussin pysähdyttyä. Onneksi kuljettaja laski bussin poistumissivua alas, ettei tarvinut loikata bussista pysäkille, astuminen riitti.

Tässä vaiheessa sylittely oli kestänyt jo yli puoli tuntia. Hänellä oli hiki ja minulla myös. Ohikulkijat olivat tönineet meitä, tuijottaneet ja joku oli tuli juttelemaankin. Nukkuja kävi koko ajan veltommaksi ja vaikeammaksi pidellä. Kädet väsyivät ja selkä. Perillä laskin taakan lattialle ja siihen se käpertyi jatkamaan uniaan.

Hetken touhuiltuani päädyin itsekin oikaisemaan hetkeksi. No, kannettavani oli havahtunut yksinäisyyteensä ja epämukavaan nukkumapaikkaansa eteisen matolla. Hän kömpi sujuvasti luokseni ja änkesi takapuoli edellä liki. Eipä juuri ole maailmassa ihmisiä, joita en hätistelisi kauemmas, jos tunkevat takapuolensa naamalleni, mutta näköjään on kuitenkin ainakin yksi.

Rutiinit on hukassa, siitä on niin kauan, kun olen lapsia hoidellut. Tämä lapsosten (lapsenlasten) hoitelu ei ihan aina tule selkäytimestä vaan arviointivirheitä ja suunnittelun kukkasia sattuu ja tapahtuu.

Rikkautta, rakkautta.

Katson ympärilleni ja huomaan monta asiaa, jotka kuitenkin osuivat kohdalleen. Hänen silmiensä edessä isänsä maalaama taulu ja vieressä äidin ompelukone. Pöydällä ruusu, ympärillä tutut ihmiset. Puuro oli maukasta ja pehmeää (toisin kuin sairaalan puuro) ja siihen sai reilusti sokeria päälle.

Hän mietti saattamiaan ihmisiä, äitinsä kuolemaa, kuolemisen aikatauluja, vaikka eihän niitä ole. Jokaisella on omat aikataulunsa kuoleman odotushuoneessa.

Tulee tunne, että pitäisi päästä käpertymään syliin, ihan pieneksi. Kun käperryn väsymykseni ja lohduttomuuteni kainaloon, kaipaus tuntuu möykkynä jossain pallean tienoilla. Onko tämä minun tunteeni vai hänen, joka yrittää vielä pitää vähän elämän reunasta kiinni?

Väärä tulkinta – kengät hankaa...................

Sen jälkeen liikkeelle lähteminen teki liian kipeää. Mietin, uskaltaisinko, kehtaisinko, tarkenisinko kulkea kaupungilla avojaloin. En uskaltanut vaan päädyin yrittämään kivusta huolimatta. Pääsin kotiin miettimään, mitä olisin voinut tehdä toisin. Olisi kannattanut miettiä jo ennen lähtöä. Olisi kannattanut suojata kantapäät sukilla.

Olisi kannattanut ajatella ja kuunnella itseään. Olisi kannattanut, mutta niinhän se minun elämässäni tuppaa menemään, että innostun, menen ja teen ajattelematta itseäni tai jaksamistani.

Välillä kannattaisi vähän miettiä...

Hetkinen...? Mihin jouduin, mikäs paikka tämä on?

Tuttu metsä on kadonnut. Siitä on jäljellä kasa tukkeja ja muutamia maassa törröttäviä kannon pirstaleita. Metsän tilalla on tasainen hiekkakenttä ja sen reunamilla pari kaivinkonetta. Mun metsä on tuhottu! No ei mun metsä, joku muu sen on koko ajan omistanut. Se on kuitenkin kuulunut minun maisemaani ja olen tottunut siihen.

Hmm. Laitetaanpas nyt tätä asiaa vähän perspektiiviin. Ensin oli meri ja kaloja. Sitten maa alkoi nousta ja rannat mataloituivat. Kalat etsiytyivät sopivampiin maisemiin.Maa jatkoi nousuaan ja meri vetäytyi pois. Jäljelle jäi kosteikko ja sitten suo. Jokaisen muutoksen myötä alue muuttui sopivaksi uusille asukkaille ja vanhat väistivät. Ihmiset päättivät kuivattaa suon pelloksi. Asutuksen tiivistyessä ja muuttuessa kaupungiksi viljelijät muuttivat kerrostaloihin tai etsivät uusia viljelymaita. Peltotilkut kasvoivat vähitellen täyteen puita. Nyt puut ovat menneet ja tilalle taitaa nousta joku teollisuushalli tai sitten ”pelto” raivattiin autojen parkkipaikoiksi.

Olen tottunut näkemään siellä koivikkoa ja risukkoa. Niin ovat linnut, jänikset ja ketutkin. Nyt en enää ihmettele, että pihassani ovat kuluneena talvena viihtyneet rusakot ja metsäjänikset. Ehkä fasaanienkin väheneminen voi johtua tuosta. Metsän eläimet joutuvat etsimään uusia metsiä muualta. Entäs minä? Pärjäänkö ilman metsää? Mitä muuta muutos tuo mukanaan? Pitäisikö etsiä jostain uusia metsiä vai totutella olemaan järkyttymättä uuden aukion reunalla ja unohtaa koko juttu?

Minun on ikävä metsää.