Eilinen kuva bussin ikkunasta on oikeastaan tiimalasi. Taustaksi asettuvat elementtitalot ja asfaltoidut kadut. Lasi näyttää harmahtavan siniseltä. Valo on loppumassa, päivä kääntyi hetki sitten illaksi ja taivaan värit ovat tummuneet. Tiimalasin vyötäröllä pyöreää muotoa korostaa salmen yli kaartuva silta. Hiekkana tiimalasissa on katuvalojen lähelle, rantaan heijastamant oranssit kimaltelevat kiteet.  Vesi ja taivas ovat niin saman väriset, että täytyy katsoa kahdesti ymmärtääkseen, että siinä on kaksi. Rajaa ei erota, sillan vyö voi olla rajana tai sitten raja kulkeekin sillan alapuolella. Se jäi arvoitukseksi.

Muuten päivän mittaan mielessä pyörivätkin vähemmän ylevät ajatukset, V...u -sanan käyttö. Sitä sanotaan välimerkiksi, mutta jäin miettimään, että usein se kantaa mukanaan tunnetta. Sillä sanalla peitetään jotain, joka ehkä kuitenkin kurkistaa rivien välistä. Se on ähkäisy, joka kutsuu kohtaamaan, kuulemaan, joskus lohduttamaankin. Jotain jaettavaa on, jotain joka täytyy päästää ilmoille... Pakko kyllä todeta, että sen liikakäyttö on aika lailla syönyt siltä huomioarvoa ja irroittanut sen aiemmasta merkityksestään. Mitenkähän tuo mahtaa kääntyä eri kielille? Konreettisesti vai asiayhteydestä soveltaen ;)