Pieni ihmisenalku sai kaikki rakkaat, tutut, omat tärkeät lähelle. Oli niin hyvä olla, hymy säteili kasvoilla koko ajan. Hän osasi nimetä jokaisen ja harrasti sitä taitavasti. Jokainen vuorollaan täytti tyttösen toiveita välillä huomaamattaan ja onnellisena siitä, että sai olla toiveiden kohde, että sai täyttää pyyntöjä ja tuottaa iloa. Äiti piti saada niin lähelle, että hänen läsnäolon tunsi, isin piti näkyä ja muidenkin olla paikalla. Vielä kun sopivasti kutitettiin mahasta, niin onni oli täydellinen. Siinä voisi kellotella huomion kohteena vaikka kuinka kauan. Kunnes mieleen tulee, että ehkä voisi maistaa jotain herkkuja. Niitä oli pöytä kukkuroillaan. Sinne siis. Kaikki taas mukaan ja pieni tahtonainen järjesteli joukon haluamaansa järjestykseen. Lopulta halauksia, lentosuukkoja ja vilkutuksia. Mo-o-moi.

Tuotahan aikuinenkin kaipaa, mukavaa tohinaa, kaikki rakkaat ympärille ja paljon hymyjä. Huomion keskipisteeksi kaipaamista en löydä itsestäni, mutta ehkä se kuitenkin on pinnan alla piilossa. 

Siinä se on, yhdessä hetkessä, hyvässä läsnäolossa ja turvassa, onni.