Aamulla herätään pimeässä. Pimeässä lähdetään töihin ja kouluun. Ulkona sataa ja kylmä tuuli pureutuu kaikkialle. Sisällä kirkas keinovalo sattuu silmiin. Vähitellen silmät tottuvat. kirkas valo peilautuu sateen pilkuttamasta tai sälekaihtimien peittämästä ikkunasta takaisin. Ulos ei näe, ei ainakaan kunnolla. Kiire ja väsymys pitävät ryhdin lysyssä ja katseen jossain alhaalla. Joku piipahtaa ulkona tupakalla tai siirtyy lounaalle katoksia hakien tai auton suojissa.

Työpäivän jälkeen matkalla parkkipaikalta kotiin en jaksanut kaivaa sateenvarjoa. Kumarruin vain niin, etteivät silmälasit kastuisi. Niskaan pääsi satamaan suuria rännänsekaisia vesipisaroita. Vesipisarat herättivät. Havahduin ihmettelemään, miksi tässä yhteiskunnassa tässä ympäristössä lyhyt hiukankin valoisampi hetki päivästä vietetään sisällä. Moni ei halua liikkua ulkona illalla, kun on pimeää, mutta liikkuu kuitenkin aamulla tai iltapäivällä aivan yhtä pimeällä. Mitä jos ihmisiä sisälläpitävät asiat tapahtuisivatkin iltapäivästä iltaan ja vapaa-aika ulkoilumahdollisuuksineen olisi keskellä päivää?

Vaikuttaa siltä, että näihin keleihin on tottuminen, joten eiköhän elämää pitäisi alkaa kääntää niin, että kaikki kallisarvoinen valo käytettäsi hämärässä kulkijoiden piristykseksi.