Katseeni pyyhki tänään monia kasvoja, monia silmiä. Jotkut olivat päättäväiset, tarmokkaat, jotkut uneliaat. Jonkun katse oli jähmeä (huumeesta, luulisin).

Kahdet silmät jäivät erityisesti mieleen. Ensimmäiset näin tauon jälkeen uudelleen. Viimeksi ne olivat olleet täynnä kipua, huolta ja ahdistusta. Nyt piti katsoa kahdesti tunteakseen, että kyse todella oli samasta ihmisestä. Nyt silmät olivat onnelliset, ne nauroivat ja hymyilivät minulle kielimuurin takaa. Tiesin heti, että kipu oli helpottanut, mutta oli jotain muutakin. Oli riemua, joka vaati saada tulla huomatuksi. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta viesti välittyi.

Toiset silmät kuuluivat aralle pienelle ihmiselle, joka kiipesi bussiin ja yritti olla mahdollisimman huomaamattomasti ensimmäisessä sopivassa kolosessa, jonka bussissa löysi. Hetken pälyiltyään lapsi huomasi lähistöllä ison miehen, joka katseli häntä. Niin tein minäkin, mutta huomaamattomammin tilannetta seuraten. Sopivan hetken tullen lapsi livahti bussissa eteenpäin – ja valitsi minut! Tuli viereisen istuimen reunalle ja melkein uskalsi istua, keikkui puolella kankulla seuraavan penkin selkänojasta kiinni pitäen. Sanoin, että ”mahdut siihen penkille kokonaankin istumaan”. Hän istui tukevammin ja huokasi. Nyt hän istui vieressäni selkänojaa puristaen, mutta pälyily oli vähäisempää, kunnes oikea pysäkki tuli lähemmä. Silloin menivät kulmat kurttuun ja lapsi hiissasi itsensä vähitellen käytävälle. Vielä viimeinen vilkaisu ja hän livahti ovesta ulos. Kauniit silmät, kaunis pieni ihminen, mutta niin jännittynyt ja huolissaan. Jos en olisi ajatellut sen olevan lapselle liikaa, olisin kehunut reippautta. Näin myös uskallusta ja päättäväisyyttä. Nyt päätin, että olin turvallisempi olemalla omalla paikallani ihan hiljaa.