Bussi tulikin ajoissa. Se pisti miettimään.

 

Muutama kuukausi sitten bussien reitit, numerot ja aikataulut muuttuivat. Usein käyttämäni reitti tiedettiin jo etukäteen haastavaksi. Muutaman päivän pysäkeillä päiviteltiin bussien myöhästelyä. Vähitellen vakiintui ajatus, ettei aikatauluista kannata välittää. Aikataulujen vuoroväli on kymmenen minuuttia. Jos bussi on sen mukaan juuri mennyt, on se todennäköisesti kohta tulossa. Jos bussin tuloon näyttää olevan aikaa, se voi silti tulla milloin tahansa. Kymmenen minuuttia ei ole pitkä aika seistä pysäkillä. Mitään ei voinut laskea minuutilleen, vaihtoyhteyksistä piti aina valita aiempi tai katsoa muutama vaihtoehto. Oli pakko suunnitella, mutta yllättäen minuuttiaikataulutettuun arkeen tuli väljyyttä.

 

Kerran bussi tulikin täsmälleen aikataulun mukaiseen aikaan eikä selkeästi ollut koko vuorovälin verran myöhässä. Tiesin sen siitä, että edellinen bussi oli mennyt ns. nenän edestä noin neljä minuuttia aiemmin. Aika ärsyttävää. Homma ei mennyt oletusten mukaan. Tajusin, että jos aikataulut alkaisivat pitää, menettäisin epätarkkuuden tuoman väljyyden. Tuon bussin kyydissä huomasin toisenkin eron. Kuskilla oli tiukka ilme, terävät kiihdytykset ja jarrutukset. Häenllä ei ollut aikaa odottaa ihmistä, joka melkein ehti bussiin. Matkustajaa, ilmapiiriä tai tasaista kyytiä tärkeämpää olikin aikataulun pitäminen. Tajusin nähneeni viime kuukausien aikana kuljettajan ja matkustajien sananvaihtoa, hymyileviä kasvoja ja useita kohteliaita eleitä, matkustajan odottamista tai neuvomista. Olin ihmetellyt rentouden leviämistä. Mietin, että onko kyse siitä, että kuljettajat ovat maahanmuuttajataustaisia. En tiedä, en usko. Luulen kuitenkin, että jonkinlaisesta yhteisestä päätöksestä oli kysymys. Oli pantu asiat tärkeysjärjestykseen ja palvelun laatu aikataulujen edelle. 

 

Tuntuu, että haluaisinkin tämän jatkuvan. Noin lyhyellä vuorovälillä pieni vaihtelu ei haittaa – ainakaan minua. Aikataulujen merkitys on kadonnut aivan kuten metrolla kulkiessa. Helppoa ja selkeää.

 

Mieleen palasi päätös, jonka tein kun aikanaan muutin kaupunkiin. En juokse bussin perässä. Kyytiin kiirehtimisessä ei tuntunut olevan mieltä kun kuitenkin aina oli seuraava bussi tulossa, pahimmillaan toki puolentunnin tai tunnin päästä. Tulin syrjäkulmalta, jossa aamulla meni yksi bussi ja illan edellä palasi toinen. Siinä oli suunniteltava menonsa aikatauluun sopivaksi tai unohdettava koko juttu. Koulupäivä, hammaslääkärireissu tai vaikkapa vaateostokset kestivät koko päivän. Jos toimitettavaa oli vähemmän, jäi odoteluaikaa enemmän. Siihen bussiin kannatti kiirehtiä jos mennä aikoi. Silloin tiesi varata aikaa niin, että varmasti ehti. Ei siihenkään bussiin yleensä juosten menty vaan mieluummin odotettiin jonkin aikaa pysäkillä. Siinä oli samalla aikaa vaihtaa kuulumisiä tai katsella maisemaa. Tuo päätös oli hyvä ja se on pitänyt melkein aina. Pari kertaa olen kiirehtinyt ehtiäkseni kyytiin. Aina kun kiirehtiminen edes tulee mieleen, palaa samalla ajatus, että onko nyt oikeasti kiire, onko niin kiire. Harvoin on.

 

Vaikuttaa siltä, että diggaan leppoistamista.