– oma armoton sensuurini

 

Jostain kaukaa lapsuudesta mielessä kaikuu: ”no oles nyt, no äläs nyt...” Mutta kun olen ymmärtänyt, olen juuri oivaltanut... Tämä on hieno löytö. Haluan jakaa sen jonkun kanssa! No oles nyt, eihän tuossa nyt mitään erityistä ole. Tuosta on sanottu ja kirjoitettu jo paljon ja monta kertaa... Hetkinen! Mistä oikein puhuit? Tuo on kuule sellainen asia, ettei siitä kuulu puhua ääneen tai ei ainakaan kenenkään kuullen. Et kuule nyt taida ymmärtää mitä olet tekemässä. Anna olla. Onhan tässä näitä oikeitakin asioita. Minua ei ymmärretä, minua ei edes kuunnella. Kukaan ei välitä... Ja sitten tulee itku. Sitä seuraa kuin luonnonlaki ”no äläs nyt” vaihtoehtoisesti minua ei ole kuultu lainkaan ja itkun seuraus onkin ”mitäs nyt”. Ja se ei ainakaan paranna tilannetta.

 

En tunnista, kenen äänellä sanat mielessäni kaikuvat, mutta takuuvarmasti ne kuulen, sanojen painotukset ja rytmit. Se kertonee siitä, että olen kuullut ne kerran jos toisenkin. Niiden sävy ei ole mitenkään henkilökohtainen vaan normaalin itsestäänselvä. Nyt kun asiaa ajattelen, niin ne on sanottu muillekin kuin minulle. Tutut sanat, olen varmaan käyttänyt niitä itsekin.

 

Yritä siinä sitten jotain uutta ja innostavaa – oles nyt, äläs nyt. Sanoihin tuntuu sisältyvän ajatus, ettei minusta ole siihen, ettei se kuitenkaan onnistuisi. Turha yrittää. Ja se aiheuttaisi harmia ja häiriöitä muille, anna nyt olla jo hyvä ihminen.

 

Sisäinen jarru latistaa löydöt ja keksinnöt jo ennen kuin ne pääsevät mielestä maailmalle. Ei niitä kannata kenellekään kertoa tai näyttää. Ei niistä kuitenkaan ole mihinkään. Kumma juttu, kun joku muu sitten keksii samat asiat, hän kirjoittaa niistä kirjan, tutkimuksen tai perustaa idealle firman, tuotteistaa ajatuksen, patentoi sen ja rikastuu sillä. Tajuan, että tuossa se nyt on, mun juttu jonkun toisen riemuna. Ja taas vahvistuu, että ei minusta ole mihinkään, joten ei kannata yrittääkään, ei minusta kuitenkaan olisi ollut viemään ajatustani eteenpäin.

 

Jarruttamisen kehä.