Aamulla aikaisin suurella asemalla... nainen harppoi pitkin, reippain, määrätietoisin askelin kohti päivän haasteita. Käsipuolessa roikkui lapsi, jonka jalat juuri ylsivät maahan. Ne toimivat konemaisesti ja nopeasti, askel oli paljon lyhyempi, mutta mukana oli pysyttävä. Suunta oli vähän hakusessa. Ellei ote olisi ollut niin napakka ja suunta niin selkeä, hänen reittinsä olisi ilmeisesti ollut mutkikkaampi. Nyt toisinaan jalat pyrkivät seuraamaan katsetta, mutta ei auttanut kuin palata naisen valitsemalle reitille ettei käsi irtoaisi. Kummastakohan päästä käsi olisi irronnut, jos vaikkapa lapsen jalka olisi tarttunut johonkin... Siinä oli pienet nivelsiteet tärkeässä roolissa.

 

Lapsen katse haki jatkuvasti ympäriltä kaikkea kiinnostavaa. Ajatus ei selvästi ollut yhtään siinä menemisessä. Tuli mieleen, että hän on tainnut roikkua (niin, roikkumiselta se tosiaan näytti) tuolla tavoin mukana useamman kerran.

 

Kuva painui mieleen ja pysyi mukanani koko päivän. Noinko minäkin roikun mukana, kun elämäni puitteet näyttävät vievän väkisin johonkin suuntaan. Moni muukin kiinnostaisi, kun vain olisi mahdollista. Haikailen ja kurottelen mahdottomia kohti niin, että väsyttää, harmittaa ja tulee paha olo. (Lapsellakin varmasti käsi väsynyt ja kipeä.) Pitäisikö keskittyä vain siihen, mikä näyttää johdonmukaiselta ja mitä kuuluukin tavoitella? (Mitä , jos lapsi lakkaisi katselemasta ympärilleen, roikkuisi vain?) Vai voisiko tämän ryntäilyn pysäyttää hetkittäin? Voisiko tälle vauhdille tehdä jotain, että ehtisi siinä mennessän miettiä ja tehdä oikealta tuntuvia valintoja? Olisihan se näinen voinut varata edes vähän enemmän aikaa. Olisi ehtinyt vaihtaa lapsen kanssa muutaman sanan ympärillä näkyvistä kiinnostavista, olisi ehtinyt tehdä päämäärästä yhteisen.

 

Minut tuo hetki herätti. Sen ansiosta katselin ympärilleni ja huomasin kaikenlaista kiinostavaa. Matkani varrella olevat luumu- ja kirsikkapuu avasivat kukkansa tänään. Bussikuski ihan oikeasti katsoi, näki minut ja tervehti! Tänä vuonna kevät tuntuu revähtävän kesäksi vain muutaman päivän aikana. Onneksi on silmät nähdä kaikki kukkiminen, korvat kuulla lintuja, nenä kaikille tuoksuille ja iho havaita auringon lämpö, onneksi on aikaa ja mahdollisuuksia aistia tätä kaikkea!