Pieni ihminen ei jaksa enää enempää iltapalaa. Vatsa on jo täynnä ja olo kylläinen. Vielä hörppy hyvää kaakaota. Hän ojentaa raukeana selkänsä, nostaa kätensä kuin antautuen, hymyilee ja silmäilee ympärillä istuvia peilaten rakkaiden silmistä iloa ja hyväksyntää. Hän kellahtaa isänsä kainaloon ja alkaa riemullisen tekokuorsauksen.

Pysähdyn miettimään, missä kohdissa aikuista elämääni olisin yhtä luottavainen, vapautunut ja onnellinen. Onhan niitä hetkiä elämässä, mutta aivan noin täysin, lapsen lailla, en osaa iltapalasta nauttia. Jotenkin tuo kaikista käyttäytymissäännöistä välittämätön, jostain mieleensä juolahtanut tekokuorsaus kruunaa hetken. Se on piste iin päällä.