Kun toinen tekee vieressä kuolemaa, oman naaman rasvaus ei tunnu tärkeältä. Sitä se kuitenkin on, jos välillä ehtii vähän jotain itselle, niin jaksaa taas.

Tulee tunne, että pitäisi päästä käpertymään syliin, ihan pieneksi. Kun käperryn väsymykseni ja lohduttomuuteni kainaloon, kaipaus tuntuu möykkynä jossain pallean tienoilla. Onko tämä minun tunteeni vai hänen, joka yrittää vielä pitää vähän elämän reunasta kiinni?