Kiteytynyt kuva minusta: kantapäät hankautuneina pahasti rakoille. Innostuin taas, ja vaikka tuntui, että on kivi kengässä, annoin olla. Ajattelin, että ehkä se kulkeutuu vähitellen parempaan kohtaan ja hankaa vähemmän. Ei kulkeutunut vaan alkoi kaivautua ihoon. Kipua kyllä tuntui, mutta se ei haitannut tahtia – kunnes pysähdyin hetkeksi.

 

Väärä tulkinta – kengät hankaa...................

 

Sen jälkeen liikkeelle lähteminen teki liian kipeää. Mietin, uskaltaisinko, kehtaisinko, tarkenisinko kulkea kaupungilla avojaloin. En uskaltanut vaan päädyin yrittämään kivusta huolimatta. Pääsin kotiin miettimään, mitä olisin voinut tehdä toisin. Olisi kannattanut miettiä jo ennen lähtöä. Olisi kannattanut suojata kantapäät sukilla.

 

Olisi kannattanut ajatella ja kuunnella itseään. Olisi kannattanut, mutta niinhän se minun elämässäni tuppaa menemään, että innostun, menen ja teen ajattelematta itseäni tai jaksamistani.

 

Välillä kannattaisi vähän miettiä...