Pieni reissukaveri väsähtää. Mentävä on, joten ei auta kuin raahata häntä, kantaa. Kannan junaan ja kannan junasta ulos. En näe jalkojani, joten rullaportaat hirvittävät. Miten kaupassa maksetaan, kun ei pääse kassiinsa käsiksi ja yhdenkin käden irrottaminen taakasta on haastavaa. Bussiin vielä pääsin, mutta kassia en saanut olalta. Istuessa oli keikuttava kassia vasten.

 

Miten ulos bussista kantamuksen kanssa? No, varovasti tietenkin. Liikkeelle vasta bussin pysähdyttyä. Onneksi kuljettaja laski bussin poistumissivua alas, ettei tarvinut loikata bussista pysäkille, astuminen riitti.

 

Tässä vaiheessa sylittely oli kestänyt jo yli puoli tuntia. Hänellä oli hiki ja minulla myös. Ohikulkijat olivat tönineet meitä, tuijottaneet ja joku oli tuli juttelemaankin. Nukkuja kävi koko ajan veltommaksi ja vaikeammaksi pidellä. Kädet väsyivät ja selkä. Perillä laskin taakan lattialle ja siihen se käpertyi jatkamaan uniaan.

 

Hetken touhuiltuani päädyin itsekin oikaisemaan hetkeksi. No, kannettavani oli havahtunut yksinäisyyteensä ja epämukavaan nukkumapaikkaansa eteisen matolla. Hän kömpi sujuvasti luokseni ja änkesi takapuoli edellä liki. Eipä juuri ole maailmassa ihmisiä, joita en hätistelisi kauemmas, jos tunkevat takapuolensa naamalleni, mutta näköjään on kuitenkin ainakin yksi.

 

Rutiinit on hukassa, siitä on niin kauan, kun olen lapsia hoidellut. Tämä lapsosten (lapsenlasten) hoitelu ei ihan aina tule selkäytimestä vaan arviointivirheitä ja suunnittelun kukkasia sattuu ja tapahtuu.

 

Rikkautta, rakkautta.