maanantai, 20. marraskuu 2017

hauras olo

20171104_124327.jpg

 

Tie on poikki. Se näkyi jo kauas. Pitäisiköhän lähteä heti kiertotielle? Siitä tulee vain lisämutka, jos käyn tuolla tarkistamassa pääseekö sieltä... Ei kai ne ole voineet tuota reittiä sulkea? Taitaa olla joku kone käynnissä vaikka mitään liikettä ei näy, hurina kuuluu.

 

On kai mentävä osoitettua reittiä - eihän tuosta pääse! Miten tuo kulkusuuntaa osoittava nuoli on tuossa aidassa. Sen takanahan on vain toinen aita... Kun pääsin aivan lähelle näin, että nuolen vierestä aukeaa reitti. Vieläkään ei näkynyt eteenpäin vaan reitti näytti johtavan hiekkakasaan. Sinne siis. Ja sieltä kuitenkin eteenpäin.

 

Viime kuukausina on pitänyt vain tarpoa eteenpäin, vaikka välillä tuntui, ettei mikään riitä, vaikka pelotti mitä edessä saattaisi olla, vaikka loppua ei näkynyt. Sitten yhtäkkiä moni asia loksahti kohdalleen. Moni huoli väistyi ja moni vastuu jäi pois. Oli tilaa ajatella ja hengähtää.

 

Kun tuli tilaa kuulostella omaa oloa, olinkin niin väsynyt, etten jaksanut enää mitään. Näinkö se käy, kapasiteetin laskeminen? Tiedän olevani minä ja tiedän, että minua väsyttää. En pysty enää pitämään tämän hetken asioita mielessä. Kun katson numeron taulusta tai vaikka bussin keulasta, se ehtii heittää mielessäni kuperkeikkaa ennen kuin tallentuu tai tulee ymmärretyksi.

 

Hiekkakasa on läjä kummallisia sekaannuksia, epävarmuutta, painavaa levon ja unen tarvetta.

 

Olen nyt nukkunut tai torkkunut läpi monta päivää, ollut hereillä tekemättä ja vähitellen aloitellut jotain pientä ihan omaksi iloksi. Asiat alkavat taas sujua ja ajatus kulkea. Levättyäni viikon uskaltaudun taas ottamaan askelia kohti normaalimpaa arkea, työtyöhönkin.

 

Olipa kokemus. Nyt on jotenkin hauras olo. Noinko lähellä on jaksamisen rajat? Miten en osannut niitä huomata? En tiennyt, että väsyminen toi viestiä jostain näin tärkeästä, että minun pitäisi ajatella minua. Että pitäisi pitää omista tarpeista huolta, pitäisi olla omaa aikaa, aikaa levolle ja rentoutumiselle. Miten uskallan enää mitään? Miten osaan pitää puoleni? Tähän ei taida olla mitään pilleriä tai kaavaa. Turvaa arkeen täytyy taas alkaa rakennella monesta omasta hyvästä rutiinista, jotka olivat unohtuneet...

 

lauantai, 4. marraskuu 2017

pääsin ulos

 

Pari viime kuukautta on vilahtanut ohi, ei tosiaankaan huomaamatta, mutta lähes ulkoilematta. Tänään ehdin pitkästä aikaa ulos ja se on niiiiiiin eri asia kuin katsoa luontokuvia läppäriltä, katsoa ikkunasta märkään hämärään tai tuijottaa teeveen luontodokumentteja. Hyviä pysähdyksiä nuokin ja muistuttavat, että muutakin kuin ns. sisä- ja kotitöitä on olemassa.

 

On se vaan niin toista kävellä suoraan kohti matalalla paistavaa aurinkoa (yllättäen ulkona ei satanutkaan), kuulla veden lirinä joessa (ojassa) ja viimeisten lehtien kahina latvuksissa. (Lehdet on tosiaan jossain vaiheessa päässeet vaihtamaan väriä ja tippumaan puista.) Tuulettaa keuhkojaan oikein urakalla ja saada lihaksensa lämpenemään, on se vaan jotain!

 

Ai, että liioittelen? Että olen kuitenkin päässyt ulos ovesta toisin kuin eräät? No ok, olen kyllä.

 

Olen lähes joka päivä rynnännyt ovelta toiselle raahaten milloin mitäkin ja osa siirtymistä on tapahtunut sisätilojen ulkopuolella. Muistikuvat noista siirtymistä ovat hyvin epämääräiset: nenä maassa, hiki niskassa tai muuten vaan kiire. Aina jotain vietävää tai tuotavaa. En tosiaan puhuisi ulkoilusta vaikka muistankin valinneeni kampauksettomuuden sen vuoksi, että noiden siirtymien aikana toistuvasti kosteus muutti huolitellumman ulkonäön kampauksettomuudeksi. Yllättäen vauhdikkaaksi vaihtunut arki pakotti näiltä osin keskittymään siihen, että ulko-ovea lähestyessä muistaa vilkaista peiliin, onko asustus tarkoituksen mukainen ja suunnilleen oikeassa järjestyksessä.

 

Voihan se tuntua liioittelulta sinusta, joka et ovesta päässyt. Sinulla oli muutenkin ankeaa, kun terveydentilasi asetti rajoituksia mm. osallistumiselle. Minä olen sitten päässyt osallistumaan sinunkin puolestasi kaikenlaiseen touhuun ja roudaukseen. 

 

Parane pian ja jaetaan taas arjen harmeja enemmän tasan, jooko?

 

Tämä kirjoitus on omistettu kaikille niille potilaille,

joita viime kuukausiin on kotirintamalla mahtunut.

tiistai, 10. lokakuu 2017

valoja yössä

 

Olipa kerran ihana, kirkas kuutamoyö ja teillä tilaa ajella. Alla sileä uusi asfaltti ja ympärillä seepiaan ja syvään roosaan värjäytynyt maisema taustalla sinisen taivaan sävyt ja kuun hopea. Toisinaan tietä valaisivat kappaleen matkaa oranssit valohyrrät. Yö on rauhallisempaa aikaa tehdä tienparannustöitä valtateillä.

 

Poikkesin maisemareitille. Nopeusrajoitus oli 80. Muistan miettineeni, että onkohan tuo yleisnopeusrajoitus, jolloin oman järjen käyttö nopeuden suhteen on erityisen suotavaa. Kiirettä ei ollut, joten hiljentelin sumuisissa paikoissa.

 

Kun näkyvän päässä oli oranssia vilkkumista molemmin puolin tietä, tuli mieleen, että onko sattunut jotain. Ei kummempaa, tietyöhän se siinä. Hiljentelin ja hiljentelin lisää. Paikalla oli liikenteenohjaus, kaksi kaveria heijastinliiveissä keskellä tietä ajokieltokyltti jossain polvien välissä piilossa. Risteysalue, minun suunnastani yksi kaista ja vastaantuleville kaksi, toinen ryhmittymistä varten. Koneet estivät näkymän risteysalueen taakse. Valot vilkkuivat silmiin ja kaverit näyttivät olevan käsimerkeistä päätellen sitä mieltä, että olisi syytä jatkaa suoraan omaa kaistaa. En sitä kuitenkaan tehnyt, kun ohjatulla kaistalla oli katujyrä poikittain. Pienen hetken jälkeen katujyrä sai vekslauksensa valmiiksi ja kaista oli vapaa.

 

Jatkoin matkaa hämmentyneenä. Olinko ymmärtänyt ohjausmerkit väärin vai oliko minua ohjattu väärin, mikä meni pieleen... Mitä, jos olisin tullut kovempaa ja ohjauksen mukaisesti täräyttänyt päin jyrää? Huh...

 

Hetken kuluttua tuntui jo, että ehkä koko tilannetta ei ollutkaan, eihän sellaista tapahdu. Vierellä tytär totesi ääneen, että onneksi meitä oli kaksi, voidaan vakuuttaa toisillemme, että tilanne oli totta.

sunnuntai, 8. lokakuu 2017

itepä lupasin

Tässä välissä oli sukua, polvia, mutta...

Tule nyt barbileikkiin. Sä lupasit. Joo, nyt mä ehdin. Tää on sun barbi ja nää pienet ois sen lapsia. Nää on tullu lentokoneella tähän hotelliin ja sä olet niiden henkilökunta. Ai mikä? Henkilökunta. Mamma tuu tänne, sun pitää leikkiä mun kaa. Eiku se on nyt henkilökunta.

 

Tää ei nyt halua tehdä töitä, tätä suututtaa liikaa. Ei sen tarvi, mut sen pitää ensin palvella näitä. Tässä on nää sun lapset. Älä jätä niitä. Menkää pois, en palvele. No, nää menee niiden huoneeseen, niin palvelet kohta... Sun barbin pitää leikkiä munkaa, mennäänkö naimisiin. Ei kun se on näiden palvelija...

 

Mun leikeissä ei ollut palvelijoita, en ainakaan muista. Ei kyllä ollut barbejakaan. Ehkä niitä ei ollut keksitty vielä. Ihan itse rakennettiin majat ja katettiin pöydät ja siivottiin ja tiskattiin ja... kai se on hyvä, että kehitys kehittyy. Ovat nuokin tyttöset leikkineet tiskaamista. Hienoa, että osaavat vaatia oikeuksiaan. Jotenkin vain tuo tarjottu rooli saa miettimään omaa roolia ja imitsiä.

torstai, 5. lokakuu 2017

jaa, en päivittele?


Joku huomautti, etten ole blogannut. En ole, enkä muutenkaan juuri sometellut. On ollut muuta niin paljon, etten ole ehtinyt edes päivitellä tilannetta. Tehdään siihen nyt korjaus:

Voi hyvänen aika, minkälaisia aikatauluja!

Miten aina käy niin, että asiat kasaantuvat!

Ei kahta kolmannetta ja niinhän siinä taas kävi.


Riittäköön tuo nyt päivittelyksi.


On ollut tekemistä melkein enemmän kuin ihminen ehtii ja huoliakin olen kantanut sekä omasta että toisten puolesta (no, siinä nyt ei ole mitään uutta). Ikähän se taitaa alkaa näkyä. Enää ei jaksa touhuta tauotta vaan aina jostain on etsittävä joku hetki huilaamiselle ja jotain virkistävää mielelle.


Tekemistä riittää, kun lähipiirissä on muutama sen verran sairas, että tarvitsevat apua arkisissa asioissa. Olen päässyt tutustumaan apuvälinekeskukseen ja kerrannut erilaisten vempainten käyttöä. Rutiinit ovat aivan hukassa. Kun ottaa siderullan ja pistää toimeksi, niin syntyyhän siitä haavasidos, mutta koristekuviot eivät ole aivan niin säännölliset kuin voisivat olla... Arjen asioissa riittää tekemistä parissa huushollissa, toisessa on onneksi muitakin apukäsiä hommia jakamassa. Jossain vaiheessa huomasin, että nyt on paras vain tehdä kaikki eteen tuleva suuremmin miettimättä ja ottaa vaikka kuntoilun kannalta.


Miettiä ehtii myöhemminkin. Minut on varustettu sen verran hyvällä mielikuvituksella, että huolten kasasta kasvaisi helposti vuori ja sen vuoren jyrkänteitä tuijotellessa tulisi turhaan huono olo. Että semmosta. Tilanteet ei ole toivottomia, mutta yhtä muotisanaa nyt käyttäisin, haastavia ne kyllä on.