tiistai, 14. elokuu 2018

uuden edessä

Painoin oven takanani kiinni. Sitä ennen olin tyhjennellyt kaappeja ja laatikoita, siivoillut sähköpostit ja tiedostot. Puhelin piti putsata, laittaa tehdasasetuksille ja pinkoodi muuttaa ohjeen mukaiseksi – tai tietenkin toisin päin, ei sitä enää tyhjentämisen jälkeen pystyisi muttamaan. Kaikki oli tehty järkevässä järjestyksessä. Salattavat silputtu tai arkistoitu, roskat lajiteltu kiertoon. Halattavat halattu, monelle sanottu heipat. Sitten ovi kiinni ja kotiin.

 

Ja mihin sitten... Ei vielä mihinkään. Kohta, kohta saan tietää lisää siitä, mitä olen valinnut, mihin olen menossa. Opiskelu alkaa ylihuomenna. Tiedän, luotan, että minua tuupitaan oikeaan suuntaan, en vain tiedä sitä vielä. Joitain vinkkejä taitaisi jo olla saatavilla. Voisi ruveta metsästämään tenttikirjoja ja taustamateriaaleja.

 

Mutta olen tässä välissä. Voisin ehkä hetken vain olla... Se oleminen vaan ei oikein ole mun juttu. Siinä en ole hyvä, en ole paljon treenaillut.

 

20180728_101434.jpg

keskiviikko, 27. kesäkuu 2018

rikkautta, rakkautta

Pieni reissukaveri väsähtää. Mentävä on, joten ei auta kuin raahata häntä, kantaa. Kannan junaan ja kannan junasta ulos. En näe jalkojani, joten rullaportaat hirvittävät. Miten kaupassa maksetaan, kun ei pääse kassiinsa käsiksi ja yhdenkin käden irrottaminen taakasta on haastavaa. Bussiin vielä pääsin, mutta kassia en saanut olalta. Istuessa oli keikuttava kassia vasten.

 

Miten ulos bussista kantamuksen kanssa? No, varovasti tietenkin. Liikkeelle vasta bussin pysähdyttyä. Onneksi kuljettaja laski bussin poistumissivua alas, ettei tarvinut loikata bussista pysäkille, astuminen riitti.

 

Tässä vaiheessa sylittely oli kestänyt jo yli puoli tuntia. Hänellä oli hiki ja minulla myös. Ohikulkijat olivat tönineet meitä, tuijottaneet ja joku oli tuli juttelemaankin. Nukkuja kävi koko ajan veltommaksi ja vaikeammaksi pidellä. Kädet väsyivät ja selkä. Perillä laskin taakan lattialle ja siihen se käpertyi jatkamaan uniaan.

 

Hetken touhuiltuani päädyin itsekin oikaisemaan hetkeksi. No, kannettavani oli havahtunut yksinäisyyteensä ja epämukavaan nukkumapaikkaansa eteisen matolla. Hän kömpi sujuvasti luokseni ja änkesi takapuoli edellä liki. Eipä juuri ole maailmassa ihmisiä, joita en hätistelisi kauemmas, jos tunkevat takapuolensa naamalleni, mutta näköjään on kuitenkin ainakin yksi.

 

Rutiinit on hukassa, siitä on niin kauan, kun olen lapsia hoidellut. Tämä lapsosten (lapsenlasten) hoitelu ei ihan aina tule selkäytimestä vaan arviointivirheitä ja suunnittelun kukkasia sattuu ja tapahtuu.

 

Rikkautta, rakkautta.

maanantai, 25. kesäkuu 2018

kuoleman odotushuoneessa

Hoida ja hoivaa. Tavoitellaan hyvää oloa ja hyvää mieltä. Ei välitetä hajuista ja sotkuista, keksitään konstit ja järjestellään. Välillä irvistys sisäänpäin tai pieni lepohetki ja sitten taas toisen ehdoilla hetki hetkeltä eteenpäin. Kun tulee ammattilainen, arvioi tilanteen ja ottaa siitä vastuun, hoitelijan on aika huokaista ja miettiä, mitä tässä oikein tapahtui, missä mennään. On tila kyynelille ja nenän niistämiselle.

 

Katson ympärilleni ja huomaan monta asiaa, jotka kuitenkin osuivat kohdalleen. Hänen silmiensä edessä isänsä maalaama taulu ja vieressä äidin ompelukone. Pöydällä ruusu, ympärillä tutut ihmiset. Puuro oli maukasta ja pehmeää (toisin kuin sairaalan puuro) ja siihen sai reilusti sokeria päälle.

 

Hän mietti saattamiaan ihmisiä, äitinsä kuolemaa, kuolemisen aikatauluja, vaikka eihän niitä ole. Jokaisella on omat aikataulunsa kuoleman odotushuoneessa.

sunnuntai, 24. kesäkuu 2018

elämän reunalla

Kun toinen tekee vieressä kuolemaa, oman naaman rasvaus ei tunnu tärkeältä. Sitä se kuitenkin on, jos välillä ehtii vähän jotain itselle, niin jaksaa taas.

 

Tulee tunne, että pitäisi päästä käpertymään syliin, ihan pieneksi. Kun käperryn väsymykseni ja lohduttomuuteni kainaloon, kaipaus tuntuu möykkynä jossain pallean tienoilla. Onko tämä minun tunteeni vai hänen, joka yrittää vielä pitää vähän elämän reunasta kiinni?

maanantai, 11. kesäkuu 2018

kivi kengässä

Kiteytynyt kuva minusta: kantapäät hankautuneina pahasti rakoille. Innostuin taas, ja vaikka tuntui, että on kivi kengässä, annoin olla. Ajattelin, että ehkä se kulkeutuu vähitellen parempaan kohtaan ja hankaa vähemmän. Ei kulkeutunut vaan alkoi kaivautua ihoon. Kipua kyllä tuntui, mutta se ei haitannut tahtia – kunnes pysähdyin hetkeksi.

 

Väärä tulkinta – kengät hankaa...................

 

Sen jälkeen liikkeelle lähteminen teki liian kipeää. Mietin, uskaltaisinko, kehtaisinko, tarkenisinko kulkea kaupungilla avojaloin. En uskaltanut vaan päädyin yrittämään kivusta huolimatta. Pääsin kotiin miettimään, mitä olisin voinut tehdä toisin. Olisi kannattanut miettiä jo ennen lähtöä. Olisi kannattanut suojata kantapäät sukilla.

 

Olisi kannattanut ajatella ja kuunnella itseään. Olisi kannattanut, mutta niinhän se minun elämässäni tuppaa menemään, että innostun, menen ja teen ajattelematta itseäni tai jaksamistani.

 

Välillä kannattaisi vähän miettiä...