Oivalluksen poikanen pyöri mielessä muutaman päivän ja yhdistyi jonkun toisen oivallukseen. Muutama päivä sitten Joku Muu selitti Vanhassa Testamentissa suolapatsaaksi muuttunutta naista uudesta näkökulmasta (kontekstuaalista teologiaa suoraan kadulta). Suolapatsas on kuva taase jäänyttä suremaan juuttuneesta, jonka suru ja kaipaus ovat ottaneet vallan, täyttäneet tilan elämältä. Kyyneleet ja suola.

Toisen oivallus liittyi siihen, että navigoidessa tärkeintä on tietää missä on ja sen jälkeen se minne on menossa, tavoite. Muuten valinnat ovat arvauksia eikä voi tietää, mihin on joutumassa, päätymässä.

Jos on jähmettynyt tuijottamaan menneisyyteen, ei tule havainnoineeksi tulevaa eikä selkä edellä menessä edes huomaa valintojen mahdollisuutta. Onko sitten ihme, jos elämässä kolisee? Tuolla taktiikalla tai taktiikattomuudella uhkana häälyy pelottava tulevaisuus katkeroituneena. Kuka haluaisi tulla katkeraksi, mutta kuinka sen uhan voisi havaita ja välttää?