Jouluaaton hartauteen oli menossa muitakin. Ensin jonotettiin autojonossa parikymmentä minuuttia, sitten etsittiin parkkipaikka ja jonon pää. Jouluisessa tihkusateessa jonotettiin kirkkoon toistakymmentä minuuttia. Seuraavana hakusessa istumapaikka, joka osalle löytyi, osalle ei. Sinä teit tuon kaiken, tulit jonoihin hyvissä ajoin ja sait hyvän paikan. Nyt oli aika sulostuttaa viereen sattuneiden odotusta. Hartauden alkuun oli vielä useita minuutteja.

"Olen kyllä sitä mieltä, että nämä kirkot on jääneet ajastaan jälkeen. Kirkon pitäisi nykyään olla sellainen toimintakeskus, perhekerhoja ja kokoontumistiloja, ei enää tätä vanhaa. Tämä ei oikein vastaa mihinkään tarpeeseen." Vieressä istuva perheenisä toppuutteli: "Kyllä perinteiden noudattaminen ja hyvä tunnelma on tärkeitä lapsillekin. Minä haluan käydä jouluna kirkossa ja joskus muuloinkin." Tähän kannustava vastaus: "Jos haluaisi hengellistä, niin sitten on parempi mennä vaikka vapaakirkkoon. Minä olen käynyt ja se kannattaa."

Sitten laulettiin kaikki yhdessä virsiä, kuultiin evankeliumi ja jaettiin hartaushetki keskenämme, kuka istuen, kuka seisten, kuka laulaen, kuka mutisten, mutta yhdessä.

Eräällä nuorella miehellä oli ongelma. Hänen edessään istui nuori komeaääninen mies ja takana toinen (ei niin nuori). Molemmat lauloivat ja ympärille vilkuilu tuotti tuloksen, että kaikki näyttivät laulavan. Suut ja leuat liikkui samaan tahtiin. Hämmentynyt ilme ja levotonta vääntyilyä. Muutama leuan ja suun liikahdus, huoahdus ja ryhti kasaan. En ole täällä, en osaa, en osallistu, äh. Hetki meni ohi, kun laulu vaihtui tekstinlukuun ja puheen kuunteluun. Seisomaan nouseminenkin meni oikein. Ei tarvinutkaan stressata, sai olla ja osallistua, kukin äänellään tai äänettä.

Ja Jumala syntyi, Poika tuli. Meitä kaikkia varten.