Toista viikkoa olen odottanut, että omenapuu kukkisi.

Ympärillä puissa on ollut kukkapilviä jo päivien ajan. Osa jo varistaa terälehtiään pilkuttaen maan valkoisella.

 

Löysin punertavat nuput. Seurasin niiden hidasta pullistumista. Luvassa oli kauniita päiviä. Arvelin, että ylihuomenna ensimmäinen nuppu aukeaisi. Kutsuin ystäviä ihailemaan sitä kanssani.

Ei auennut. Ystävät tulivat. Nautittiin keväästä ja yhdessaolosta, mutta puu piti nuppunsa supussa.

 

Pari päivää vielä ja nyt se on auki.

 

 

Minun puuni, minun nuppuni.

Vuosikausia olen odottanut sinua puu, vuosia kaivannut omaa puuta.

Olemme eläneet vierekkäin jo muutaman vuoden.

Olen seurannut elämääsi:

Jänikset kaivoivat kupeeseesi kipeän haavan, mutta selvisit siitä.

Vuosi sitten tuotit omenia enemmän kuin jaksoit kantaa,

seurasin huolissani, repeävätkö oksat. Sinä selvisit.

Ihmettelin, jaksatko viime vuoden jälkeen yhtään kukkaa, yhtään omenaa.

Jaksat taas.

 

 

Minun puuni ei ole minun.

Se on kasvanut vuosia ennen kuin kohtasimme.

Joku toinen sai istuttaa taimen.

Joku toinen suojasi sitä pienenä.

Kasvu ja selviäminen ei kuitenkaan ollut ihmisistä kiinni,

kasvun ihme on suurempi asia.

Puu jää tähän pihaan, tähän maisemaan,

minun jälkeeni, mutta nyt se on minun.

 

Minun nuppuni, minun kukkani,

minun iloni.