Pari viime kuukautta on vilahtanut ohi, ei tosiaankaan huomaamatta, mutta lähes ulkoilematta. Tänään ehdin pitkästä aikaa ulos ja se on niiiiiiin eri asia kuin katsoa luontokuvia läppäriltä, katsoa ikkunasta märkään hämärään tai tuijottaa teeveen luontodokumentteja. Hyviä pysähdyksiä nuokin ja muistuttavat, että muutakin kuin ns. sisä- ja kotitöitä on olemassa.

 

On se vaan niin toista kävellä suoraan kohti matalalla paistavaa aurinkoa (yllättäen ulkona ei satanutkaan), kuulla veden lirinä joessa (ojassa) ja viimeisten lehtien kahina latvuksissa. (Lehdet on tosiaan jossain vaiheessa päässeet vaihtamaan väriä ja tippumaan puista.) Tuulettaa keuhkojaan oikein urakalla ja saada lihaksensa lämpenemään, on se vaan jotain!

 

Ai, että liioittelen? Että olen kuitenkin päässyt ulos ovesta toisin kuin eräät? No ok, olen kyllä.

 

Olen lähes joka päivä rynnännyt ovelta toiselle raahaten milloin mitäkin ja osa siirtymistä on tapahtunut sisätilojen ulkopuolella. Muistikuvat noista siirtymistä ovat hyvin epämääräiset: nenä maassa, hiki niskassa tai muuten vaan kiire. Aina jotain vietävää tai tuotavaa. En tosiaan puhuisi ulkoilusta vaikka muistankin valinneeni kampauksettomuuden sen vuoksi, että noiden siirtymien aikana toistuvasti kosteus muutti huolitellumman ulkonäön kampauksettomuudeksi. Yllättäen vauhdikkaaksi vaihtunut arki pakotti näiltä osin keskittymään siihen, että ulko-ovea lähestyessä muistaa vilkaista peiliin, onko asustus tarkoituksen mukainen ja suunnilleen oikeassa järjestyksessä.

 

Voihan se tuntua liioittelulta sinusta, joka et ovesta päässyt. Sinulla oli muutenkin ankeaa, kun terveydentilasi asetti rajoituksia mm. osallistumiselle. Minä olen sitten päässyt osallistumaan sinunkin puolestasi kaikenlaiseen touhuun ja roudaukseen. 

 

Parane pian ja jaetaan taas arjen harmeja enemmän tasan, jooko?

 

Tämä kirjoitus on omistettu kaikille niille potilaille,

joita viime kuukausiin on kotirintamalla mahtunut.