Olipa kerran ihana, kirkas kuutamoyö ja teillä tilaa ajella. Alla sileä uusi asfaltti ja ympärillä seepiaan ja syvään roosaan värjäytynyt maisema taustalla sinisen taivaan sävyt ja kuun hopea. Toisinaan tietä valaisivat kappaleen matkaa oranssit valohyrrät. Yö on rauhallisempaa aikaa tehdä tienparannustöitä valtateillä.

 

Poikkesin maisemareitille. Nopeusrajoitus oli 80. Muistan miettineeni, että onkohan tuo yleisnopeusrajoitus, jolloin oman järjen käyttö nopeuden suhteen on erityisen suotavaa. Kiirettä ei ollut, joten hiljentelin sumuisissa paikoissa.

 

Kun näkyvän päässä oli oranssia vilkkumista molemmin puolin tietä, tuli mieleen, että onko sattunut jotain. Ei kummempaa, tietyöhän se siinä. Hiljentelin ja hiljentelin lisää. Paikalla oli liikenteenohjaus, kaksi kaveria heijastinliiveissä keskellä tietä ajokieltokyltti jossain polvien välissä piilossa. Risteysalue, minun suunnastani yksi kaista ja vastaantuleville kaksi, toinen ryhmittymistä varten. Koneet estivät näkymän risteysalueen taakse. Valot vilkkuivat silmiin ja kaverit näyttivät olevan käsimerkeistä päätellen sitä mieltä, että olisi syytä jatkaa suoraan omaa kaistaa. En sitä kuitenkaan tehnyt, kun ohjatulla kaistalla oli katujyrä poikittain. Pienen hetken jälkeen katujyrä sai vekslauksensa valmiiksi ja kaista oli vapaa.

 

Jatkoin matkaa hämmentyneenä. Olinko ymmärtänyt ohjausmerkit väärin vai oliko minua ohjattu väärin, mikä meni pieleen... Mitä, jos olisin tullut kovempaa ja ohjauksen mukaisesti täräyttänyt päin jyrää? Huh...

 

Hetken kuluttua tuntui jo, että ehkä koko tilannetta ei ollutkaan, eihän sellaista tapahdu. Vierellä tytär totesi ääneen, että onneksi meitä oli kaksi, voidaan vakuuttaa toisillemme, että tilanne oli totta.