Maisema on harmaa. On ollut jo jonkin aikaa, mutta tänään näky on jotenkin entistä masentavampi. Raskaat harmaat pilvet roikkuvat melkein maassa. Tuntuu, että sen vähäisen valon, mitä on jäljellä, nielee märkä musta asfaltti. Märkää, pysähtynyttä, kylmää ja synkkää. Tunnen kuinka ryhti painuu kumaraan. Vaatteet täytyy kietoa entistä tiukempaan. Yritän pitää kylmän pois käpertymällä. Sisäänpäin, pieneksi käpertyessäni olen yksin. Tämän takin sisään ei mahdu toista. Tämän kaulaliinan takaa hymy ei välity toisille. Tämä pipo on syvällä silmillä ja katse alas, ettei tuuli ja kosteus tunge kasvoille. En näe sinua etkä sinä voi mitenkään katsoa silmiini vaikka nostaisit oman katseesi. Tiedän, että valo ja lämpö ovat olemassa, mutta mitä se auttaa, kun ne eivät ole täällä. Huomenna kaikki voi olla toisin, mutta tänään sitä on vaikea uskoa.

 

...huomenna eli tänään ollaan pilvessä. Synkkä harmaa on mennyt pois. Pilvet laskeutuivat alemmas. Tuuli voimistui ja ilma täyttyi vedestä ja lumesta. Valoa ei ole enempää kuin aiemminkaan, mutta kaiken kattava leijuva ja lentävä vaaleus peittää synkkyyttä. Räntä ja lumi tuntuvat tunkeutuvan kaikkialle. On vaikea nähdä tarkasti. Liikenne hidastuu. Kiire jää taakse, kukaan ei kysy miksi myöhästyit, kun bussit ovat myöhässä, junat eivät kulje ja autojonot matelevat. Osa valkeudesta sulaa lätäköihin. Joku sanoi minulle, että surun kanssa on helpompi olla, kun koko maailma itkee. Tähän myräkkään peittyy kaikki, siihen mahtuvat surut sekä ilot.

 

◊ ◊ ◊ ◊

 

Sinä huomasit kuun sirpin. Totesit, ettei sitä ole näkynyt pitkään aikaan. Siellä se kellotti, kapea keltainen siivu pimenevällä taivaalla. Tulin kotiin ja olin sulkemassa verhoja, kun huomasin sen: Hopeinen sininen kuun valo uudella hennolla hangella. Kuinka kaunis! Tuon minä muistan. Olen nähnyt sen ennenkin. Olen nähnyt sen pakkasyönä korkealla hangella. Olen nähnyt sen laskeutuvan mäntymetsään. Olen nähnyt sen yksinäisenä yönä. Olen nähnyt sen sairas lapsi sylissäni. Olen nähnyt sen ennenkin ja se on kaunis.

 

◊ ◊ ◊ ◊

 

”Lumihiutaleita hiljalleen sataa maahan valkoiseen...”

Mieleen nousevat laulun sanat. Katson hiutaleita, jotka leijuvat hitaasti maata kohti ja samalla mieleni hiljenee, rauhoittuu. Ympäröivien äänten kohina hiljenee mielessäni ja yhtäkkiä onkin rauhallinen nyt-hetki. Asiat ovat järjestyksessä. Ohut valkea vaippa on tullut maiseman ylle. Syksyä seuraa talvi. Harmaita päiviä seuraa valo. Elämässä on järkeä ja toivoa.