Huomaan, että on hetki aikaa. Pysähdyn ja tarkistan

sähköpostit

naamakirjan

tviitit ja instailut

sen toisen sähköpostin

paperipostin.

No ei sentään, ei tässä kuitenkaan ehdi.

 

Ei ole mitään tekemistä, millä olisi niin kiire, että se pitäisi tehdä nyt. Mitäs nyt? Tässä on hetki kallista aikaa. Mihin käyttäisin sen? Minulla on aikaa! Mutta hei, olen yksin. Kukaan ei tarvitse, kukaan ei täytä aikaani, kukaan ei jaa sitä kanssani. Haluan tähän jonkun, jonkun jonka kanssa olla. Ei ole edes kirjaa kesken vaikka yleensä niitä on monta menossa samaan aikaan.

 

Ai niin, minähän olen tässä. Voisinko viettää hetken itseni kanssa, olla itseäni varten? Minä, minä, minä olen tässä. Tämä hetki on niin pieni, ettei siihen mahdu kasvonaamiota, jalkakylpyä tai elokuvaa ja herkutteluhetkeä. Tähän hetkeen mahtuu kuitenkin se, että huomaan itseni, voin rentoutua hetkeksi ja huoahtaa. Voin olla.

 

Ensin tuntuu rasittuneiden lihasten paino niiden rentoutuessa. Sitten huomaan vapaan hengitykseni. Sisälläni taitaa olla piilossa hymy.

 

Nyt se kymmenminuuttinen on mennyt, mutta hyvä mieli jäi. Huomasin, että olen.