Mieleen nousee vuosien takaa hyvä hetki. Mummolaan on kokoontunut suuri joukko ihmisiä. Osa on tuttuja omia ihmisiä, serkkuja, setiä ja tätejä. Osa on vieraita, mutta tiedän että he kuuluvat joukkoon. Olemme kyykkineet perunapellolla kukin omaan tyyliimme. Pellolta on tulossa hikisiä huiveja ja pipoja, kuraisia käsineitä ja saappaita. Varustusta on levällään aitan rapulla ja porraskaiteella. Kenkärenkikin on nostettu kuistilta portaille.

 

Kädet ovat kylmät ja vähän varpaatkin, mutta varsinaisesti ei palele. Tekemistä on ollut paljon (ja puhumista), mutta sitä on saanut oman palasensa verran, sen verran kuin ehtii tekemään. Nyt on ansaittu tauko. Ihmiset puhuvat työn edistymisestä, siitä pitääkö vielä mennä takaisin ja kuinka pitkäksi aikaa. Nyt on talkookeiton aika. Lämpimän keittolautasen höyryt ja tuoksut tuntuvat jo nenässä. Lämmin lautanen kylmiä käsiä vasten... Kohta. Ovesta sisään ja soppajonoon. Mummo on laittanut kaiken valmiiksi.

 

Olen täyttänyt oman paikkani. Osaan. Olen osannut pienestä alkaen ja vähitellen oppinut lisää, minulla on jo kokonaan oma paikka, ei enää aikuisen rinnalla.

 

Vuosien takainen hetki nousee elävästi mieleen. Tänäänkin on hyvä arki. Tekemistä ja huolehtimista riittää sopivasti. Millään ei ole liian kiire, voin tehdä rauhassa. Elämässäni on ihmisiä. Mikään ihmissuhteistani ei juuri nyt ole rikki. Aina on asioita, jotka voisivat olla vielä paremmin, aina on jokin kaipaus ja ikävä, mutta vähitellen olen oppinut ymmärtämään, että se on osa tätä ihmisyyttä. Se kuuluu asiaan.

 

Näin on hyvä.