Matkalla töihin olin hereillä. Katselin bussin ikkunan takana vilahtelevaa maisemaa. Se näytti kauniilta ja puhtaalta kirkkaan aamuauringon valaisemana. Valkea koivujen rungoilla kiilsi. Latvusten välissä lensi lintu. Valo heijastui siivenkärjistä, siipisulat erottuivat sinistä taivasta vasten. Kaunista.

Lintu lennähti oksalle ja näin, että se oli räkättirastas. Tunnelma romahti: äh, räkätti.

Sitten havahduin. Näky oli ollut kaunis ja hetki ainutlaatuinen. Nähdessäni linnun en ajatellut sen lajia, keskityin siihen, mitä näin. Ei sillä ollut väliä. Ja miksei räkättikin voisi olla kaunis? Tarvitseeko laji olemassaololleen minun lupani? Mistä tämä negatiivinen asenne kumpuaa? Olen pienestä pitäen oppinut, että rastaat ovat huono juttu, erityisesti räkättirastaat. Ne vievät meidän marjat ja niiden äänikin on ruma. Miten niin medän marjat? Eikö niitä riitä sekä meille että linnuille. Pitääkö lintuja vainota senkin jälkeen kun viljeltävät marjat on suojattu? Onko ääni ruma? Ehkä on jonkun mielestä, toisen mielestä ei. Taisi tässäkin asenne vaikuttaa. Linnuilla on vaikka minkälaisia ääniä, miksi niitä pitäisi luokitella? (Tuli mieleen kaulushaikaran omaleimainen ääni, en ole kuullut kenenkään sitäkään arvostelleen.)

Pyydän anteeksi koko rastaiden suvulta ja yritän muuttaa asenteitani, vaikka se ei ole helppoan, kun näitä tuomioita tulee helposti annettua "selkäytimellä" ilman minkäänlaista älyllistä pohdintaa. (Onneksi tämä jäi mielen sisäiseksi pohdinnaksi, eikä tule kenenkään tietoon, niin en tullut vahingossa levittäneeksi negatiivista asennettani.)