Helteinen iltapäivä ja väsynyt lapsi.

Liikaa ihmisiä ja liikaa puhetta yhdessä huoneessa.

Mamma menään, tule ulos.

Tuoli – mamma – tuoli – ymmärrän, haluat minun istuvan tuohon.

Oman paikkasi löydät ”lepolassista”. Siitä näet mamman vieressä ja isäsi ikkunan takaa.

Asetut aloillesi ja katselet taivasta, tuulessa suhisevia puita ja ympärillä olevia kukkia. Välillä nouset venyttelemään, tervehdit maailmaa levittämällä kätesi. Tarkistat, että kaikki on kohdallaan, isä, mamma ja maisema. Laskeudut takaisin. Uusi tervehdys levittäen kädet korkeassa kaaressa yläkautta niin laajalle kuin saat. Kierähdys mahalleen. Sittenkin selällään tuntui paremmalta. Suljet silmät hetkeksi. Annan sinun olla, vaikka isäsi sanoi, ettei pitäisi enää nukahtaa vaikka väsyttää. Et nukahda vaan nautit ja alat kurkistella silmiesi raosta, miltä maailma niin näyttää.

Niin pieni tyttö nautti mahtavasta hetkestä koko kehollaan kovin keskittyneesti monta minuuttia.

 

Niinhän se on, että meillä on tämä hetki, sinulla ja minulla. Kun pidetään siitä kiinni ja eletään täysillä, virkistymiseen ei välttämättä tarvita löhöpäivää vaan yksi tiivis hetki.

Kiitos, kun halusit jakaa sen kanssani.